Talvisatama

Tromsöstä tuli Mantan talvisatama. Kyselimme monesta marinasta ja pursiseurasta (Narvik, Harstad, Bodö, Finnsnes), mutta paikkaa - vedessä tai maalla - ei niin vain löytynytkään. Pidimme Tromsöstä välittömästi, joten lopputulos on hyvä. Kaupunki on iso, täältä saa tarvittavat palvelut, liikenneyhteydet ovat hyvät. Jopa bussilla (Eskelisen Lapinlinjat) pääsee Helsinkiin asti! Suomeen on 150 km, Ylläkselle 420 km. Täällä on laskettelukeskus, patikkareittejä, kuntopolkuja, hiihtolatuja ja uimahalli.

Tromsö sijaitsee 69. leveysasteella eikä aurinko nouse horistontin ylle 28. marraskuuta - 15. tammikuuta. (Vastaavasti 19.5.-26.7. aurinko on horisontin yläpuolella.) Meri ei talvella jäädy, vaikka pakkasta ja lunta tietenkin on. Asukkaita on 63 000. Kaupunki on kansainvälinen, mikä näkyy katukuvassa. Täällä on yliopisto, polaaritutkimuskeskus ja Mack-olutpanimo.

Mack Ölhallen on kaupungin vanhin pubi, perustettu 1928.

Emme ole liikkuneet viikkoon. Kuluneet kaksi kuukautta ovat olleet niin intensiivisiä, ettei ole juuri tarvetta liikkua - siis veneellä, oman liikunnan tarve sen sijaan on sitäkin suurempi. Kiloja on kertynyt rutkasti kahden kuukauden veneessä istumisen seurauksena. Vaikka kelit ovat olleet helpot, olemme syöneet kuin naparetkellä. Paljon rasvaa ja sokeria. Ja se näkyy. Olemmekin tehneet pari pitkää patikkaretkeä ylös tuntureille. Eri kohteisiin maastoon pääsee kaupungin bussilla, halpaa ja helppoa! Tämänkään vuoksi emme lähteneet veneellä edes lähisaareen, sillä olemme halunneet liikkua ja se on helpointa kaupungin keskustasta käsin.

Kaupungin vierasvenelaituri on keskustassa ja lähellä on paitsi bussipysäkit, myös tori, kaupat, kuppilat ja nähtävyydet. Sähkö, vesi ja netti ovat kytkettyinä. Sauna on jo kolme kertaa lämmennyt maasähköllä. Paikkamaksukaan (225 NOK eli noin 30 euroa) ei ole paha norjalaiseksi. 

Vieraslaituri sijaitsee ihan keskustassa. Palvelut: sähkö, vesi.
Suihkuun pääsisi hotellissa 75 NOK. Pesukoneita ei ole, ainoastaan
kaksi mielettömän kallista pesulaa. Hinta oli kolminkertainen Kirkenesin pesulaan verrattuna.

Ravintoloiden hintataso sen sijaan on pitänyt meidät kotiruokailussa. Täytyy kuitenkin mainita miehistön tarjoama loistava päätösillallinen Skarvenissa, kaupungin parhaassa ravintolassa. Söimme pääruuaksi ruijanpallasta (norjaksi kveite, engl. halibut), jota olemme viimeksi saaneet Alaskassa. Todella maukas kala, ja olemmekin ostaneet sitä veneelle jo kaksi kertaa viereisestä kalakaupasta. Ja tietysti tuoreita katkarapuja. Pääsimme maistamaan uusia perunoita ja mansikoita ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Ne ovat täällä pohjoisessa vasta nyt toritavaraa. Tuntureilta löytyi kaarnikkaa (variksenmarja) sekä lakkoja. Vitamiini- ja flavonoidikuuri on paikallaan pekonikuurin jälkeen.

Alkuviikosta siirrymme talvipaikkaan ja aloitamme veneen pakkaamiseen. Suomeen lähdemme 1.9. Tämä blogi päättyy tähän. Kiitos lukijoille kärsivällisyydestä! Tällä reissulla päivitystahti ja -into eivät ole olleet huipussaan, vaikka matka oli mitä parhain.

Kiitos hyvälle miehistölle! Jääkarhu nappasi meistä kuvan Kinnevikassa, valaanluiden ympäröimänä.

Meripeninkulmia:

Helsinki - Arkangel 1050
Helsinki - Kirkenes 1575
Helsinki - Svalbard, Hornsund 2200
Helsinki - Tromsö 3350

Valon maa

Svalbard oli upea kokemus. Yli kymmenen vuotta olen haaveillut purjehduksesta tänne. Usein haave kalpenee todellisuuden rinnalla, mutta nyt kävi päinvastoin. Osansa oli sillä, että sää- ja jääolosuhteet olivat helpot. Sumujen leveyspiirit näyttäytyivät meille usein aurinkoisena, eikä kovia tuulia ollut. Merijäätä ei ollut lainkaan, paikoin väistelimme jäätikköjäätä. Maisemat olivat huikean kauniita, mutta niiden taakse kätkeytyivät erämaa ja oikeat vaarat. Ei mitään turvaseikkailuja näissä maisemissa. Syrjäisyys ja saavuttamattomuus - tietoisuus siitä, ettei tänne niin vain tulla, charterlaivoista huolimatta - tekivät oman lisänsä vaikutelmaan. Kännykät eivät toimineet, nettiä ei ollut. Oli rauhoittavaa olla vailla jatkuvaa tietotulvaa ja raportointimahdollisuutta.

Näimme mursuja, valaita, hylkeitä, poroja ja arktisia lintuja (tavallisten ruokkien, lunnien ja jääkyyhkyjen lisäksi jääkuikkia sekä kerran vitivalkoisen jäälokin). Jääkarhun kohtaamista sekä toivoi että pelkäsi - ja se toteutui jännittävällä tavalla. Napakettu tuli liki ihmettelemään nuotiotamme.

Napakettu eli naali ei ollut pelokas. Talvella se on vitivalkoinen.

Päällimmäiseksi mieleen jäi valo: se oli sama jatkuvasti, yötä ei erottanut päivästä. Vasta loppuaikana saattoi aistia hienoisen hämärtymisen hetken keskiyöllä.

Tre Kroner huiput näkyvät Ny Ålesundiin

Spitsbergenin ympäri
Huippuvuoret (Spitsbergen) on suurin Svalbard-saariryhmän saarista, ja usein sitä käytetään virheellisesti koko alueen nimenä Svalbardin sijaan. Saariryhmään kuuluu useita saaria 74 ja 81 leveyspiirin välillä. En löytänyt tarkkaa lukumäärää, mutta suurimmat ovat Nordaustlandet (jossa kävimme maissa), Barentsøya, Edgeøya, Kvitøya ja Kong Karls Land. Myös Karhusaari, Hopen ja Jan Mayen lasketaan kuuluvaksi Svalbardiin.

Svalbardilta on vain 600 nm pohjoisnavalle – täällä pääsee purjehtien lähimmäksi napaa, sillä kiintojää on Golfvirran ansiosta kauemapana pohjoisessa kuin esimerkiksi Frans Joosefin maalla. Tänä vuonna napajään reuna oli 82 leveyspiirillä. Hanskin edellisellä käynnillä, vuonna 1991, napajää esti etenemisen paikassa 80,01°. Meidän pohjoisin pisteemme oli 80,05 ° eikä merijäätä näkynyt missään. Pääsimme vaivatta katsastamaan Moffenin mursut ja kiertämään Spitsbergenin pohjoisimman kärjen, Verlegenhukenin. Spitsbergenin ympäripurjehdus kerrytti lokiin 650 merimailia.

Jääkarhu
Lähdimme maanantaina 6.8. Ny Ålesundista vesi- ja dieseltankkauksen jälkeen läheiseen Ebeltoftan lahteen. Paikka oli hieman avoin, mutta muuten ihanteellinen ankkuri- ja rantautumispaikka. Ei jäätä, ei svelliä, tasainen savipohja ja helppo rantautua. Lisäksi kartan mukaan lähellä oli pari järveä, joista voisi saada rautua.
Jorma ja Rami lähtivätkin heti vapojen ja vieheiden kanssa etsimään kalapaikkaa. Ramilla oli kiväärinsä, Jormalla toinen valopistooleista. Jäimme Hanskin kanssa nuotion tekoon rannalle. Loimulohi oli mielessä, mutta varoiksi makkarapaketti repussa. Kivisellä rannalla oli reilusti ajopuuta ja pian meillä oli mojova roihu. 

Jääkarhulahti Ebeltofta

Maasto oli avoin ja täysin lumeton. Tarkkailimme jatkuvasti mahdollista liikkuvaa valkoista hahmoa. Meidät voisi yllättää vain nuotion takana kohoavien kallioiden takaa. Olo ei ollut yhtä hermostunut kuin ensimmäisellä rantautumiskeikalla Hornsundissa. Olimmehan kuulleet, että kun merijäätä ei ole, ei ole hylkeitä eikä myöskään jääkarhuja. Longyearbyenissä ja Ny Ålesundissa aseita ei kannettu mukana, joten karhuvaara oli senkin myötä hieman unohtunut. Meillä oli turvana valopistooli ja pari käsisoihtua.
Hanski käveli kauemmas tarkastelemaan hylkeen luurankoa. Hän nosti katseensa ja näki jääkarhun kallion takana, noin 150-200 metrin päässä. Hanski huusi varoituksen ja alkoi juosta nuotiopaikalle. Minä keräsin ympäriinsä levitettyjä tavaroita jollaan. (Tästä opimme, että tavara kannattaa pitää jollassa ja jolla lähtövalmiina!) Emme jääneet arvioimaan, oliko karhu utelias vai aggressiivinen. Ainoa ajatus oli päästä äkkiä pois rannalta ja turvaan veneeseen. Vaikka sydän hakkasi jännityksestä, pystyin kuitenkin toimimaan rationaalisesti: vein jollaan tavaraa tärkeysjärjestyksessä: pelastusliivit, kiikarit, ruokareppu, haalarit, kirves. Ehdin jopa vilkaista karhua ja siellä se tosiaan oli, vastavalossa mustana hahmona korvat pystyssä. Työnsimme jollan veteen, paniikki alkoi lieventyä ja hain vielä rannalle jääneen puolikkaan oluttölkinkin mukaan. 

Sitten tajusimme, että Jorma ja Rami saattoivat minä hetkenä hyvänsä ilmestyä rannalle näkemättä vaaraa. Kaasutimme täysillä veneelle, ryntäsin hengästyneenä VHF:lle. Kalamiehillä oli ainoa käsi-VHF:mme, joten yhteydenpito oli mahdollista vain veneeltä. (Toinen oppi: kaikilla maastoporukoilla on hyvä olla VHF). Ehdin jo hieman pelästyä, kunnes Rami vastasi selkeällä äänellä kutsuun. Miehet olivat kaukana kukkulalla, tulossa takaisin ilman saalista kuivuneelta järveltä. He olivat turvallisen kaukana karhusta, mutta eläin esti paluun rantaan ja veneelle. He jäivät niille sijoilleen odottamaan. Pystyimme näkemään heidät kiikarilla pieninä pisteinä ruskealla rinteellä. Seurasimme jääkarhun liikkeitä ja tiedotimme niistä VHF:llä. Jonkin ajan kuluttua Rami sai karhun kiväärinsä kiikariin ja pystyi itse seuraamaan sitä. Eläin käveli verkkaisesti pitkin rantaa, pysähteli ja nuuski ilmaa. Sen vatsa pullotti eikä se vaikuttanut vihaiselta, mutta tuntematta lainkaan tämän pedon käyttäytymistä, oli parasta pysyä kaukana. Jääkarhu on täysi lihansyöjä ja ihmiselle paljon vaarallisempi kuin ruskeakarhu.

Jääkarhu löntysteli nuotion ohi ja jatkoi pitkin rantaviivaa. Lokit istuivat hiljaa mitenkään reagoimatta, vaikka eläin käveli aivan vierestä. Sitten se katosi kumpareen taakse. Rami kuitenkin näki karhun edelleen ja kertoi sen pulahtaneen uimaan lahden poukaman poikki. Hanski lähti jollalla perään, ja jäin hieman sekavin ajatuksen yksin veneelle. Tiesin miehen uhkarohkeaksi ja kävi jo mielessä karhunpaini vedessä… Rami oli arvannut huoleni ja raportoi, että Hanski on riittävän kaukana uivasta otuksesta. Sitä oli kuulemma vaikea erottaa vedessä, vain pieni pää näkyvissä. Karhu nousi taas rannalle ja jatkoi hidasta kulkuaan. Rami ja Jorma olivat edelleen samassa paikassa ja odottivat. He saivat odottaa yli tunnin ennen kuin karhu oli turvallisen kaukana lahden toisessa päässä. Kului toinen tunti ennen kuin miehet olivat veneellä. Silloin olikin jo sauna lämmin ja ryyppy odottamassa. Mikä kohtaaminen!
Tämä jääkarhu jäi ainoaksi, jonka näimme, vaikka pohjois- ja itäpuolella pitäisi olla enemmän karhuja kuin länsirannalla. 

Jääkarhu mieluummin ui lahden poikki kuin käveli rantaa pitkin.

Karhu heittäytyi selälleen jäkäläkohdassa

Magdalenafjord ja Virgohamna
Kuivunut järvi ja turha kalareissu harmitti sen verran, että ajoimme seuraavana päivänä saman vuonon päähän Signehamnaan, jossa Hanski oli 21 vuotta sitten nostanut lähijärvestä lohta mielin määrin. Järvi löytyi 15 minuutin kävelyn jälkeen, mutta kalakanta oli ehtynyt. Jorma sai yhden punalihaisen, mutta siihen saalis jäi parin tunnin sinnikkäästä heittelemisestä huolimatta. Järvellä oli valtavasti kajavia, tiiroja ja pari jääkuikkaa. Olisi ollut mukava kävellä pidemmälle, mutta en yksin rohjennut lähteä. Jäin karhuvahdiksi miesten kalastaessa. 

Seuraavana päivänä purjehtimme hyvässä myötäisessä Magdalenafjordiin, jota pidetään yhtenä Spitsbergenin kauneimmista. Sitä se on ehkä joskus ollut, mutta mahtavat jäätiköt ovat kutistuneet moreenikasoiksi eikä maisema vedä vertoja esimerkiksi Hornsundille. Vuonossa on kuitenkin hyvä ankkuripaikka hiekkakannaksen takana (Trinityhamna). Kannas on aikoinaan toiminut hautausmaana ja suurin osa aluetta on aidattu kulkukieltoon. Vuoren juurella nököttää yksi Sysselmannin mökeistä. Paikan maineesta kertoi sekin, että siellä oli kaksi purjevenettä. Myöhemmin lahteen ajoi Kystvaktin näyttävä, uusi alus, josta alettiin kumiveneellä kuljettaa porukkaa maihin. Selvästi jokin vieraileva virkamies- tai poliitikkoryhmä. Jokaisella oli pelastuspuku päällä lyhyellä ribvenematkalla, ja 30 hengen kuljetukset riisumisineen ja pukemisineen kestivät kauemmin kuin itse maissaolo. Porukka pysyi tiiviinä ryhmänä kiväärimiesten lähellä, käveli sadan metrin matkan mökille ja palasi rannikkovartioston alukseen. Pari naista ja miestä kävi uimassa – sekin kuuluu Magdalenafjordenin perinteisiin.
Vaikka ankkuripaikka oli hyvä, uhkasivat jäät. Ja ne olivat isoja. Heräsimme yöllä monta kertaa tökkimään jäitä ja tarkastelemaan tilannetta. Silti yksi valtava lohkare pääsi aamulla yllättämään. Saimme työnnettyä veneen irti ennen kuin kimpale jumitti ankkurin. Oli parasta jättää jäälahti, joten aamupalan jälkeen lähdimme kohti Virgohamnaa, joka sijaitsee pienellä Danskøyan saarella.

Virgohamna on saanut nimensä ruotsalaisen Andréen höyrylaivan mukaan. Andrée yritti lentää kuumailmapallolla pohjoisnavalle vuonna 1897. Maihinnousuun tarvitaan Sysselmannin lupa, joka meillä oli, mutta karu ja kivinen paikka ei houkutellut. Varsinkin kun ankkurilahdella ujelsi vuorten rinteitä alas puuskailevat kovat tuulet. Söimme, otimme nokoset ja jatkoimme itään. 

Normaali rantautumisvarustus

Mushamna, Moffen ja Kinnevika
Seuraava kohde oli 70 merimailin päässä oleva suojainen Mushamnan lahti. Sen lähellä on iso mökki, joka on siirtynyt yksityisen rakentajansa omistuksesta Sysselmannille. Mökin saa vuokrata talveksi, mutta vain "pätevöitynyt hakija". Vihdoin kalaonni suosi merellä, Rami ja Jorma nostivat kymmenisen pientä turskaa lahden suulta. Illallinen oli kasassa. Rapumertakin laskettiin veteen, mutta turhaan, saalista ei saatu taaskaan.
Seuraavana päivänä kävelimme noin puolen tunnin matkan mökille, johon kuului alkeellinen sauna (tai hikoiluhuone), korkealle pylväiden varaan rakennettu, valaanrasvan kyllästämä koirien ruokavarasto, huussi ja pieni maja. Maasto oli helppokulkuista, pehmeää jäkälää. Illalla lämmitimme saunan. Miehet näkivät rannalla roskia polttaessaan napaketun.

Mushamnan talo...

...sauna ja ...

...varasto koiranruokaa varten. Pylväät on päällystetty metallilla,
ja ylärakenteisssa on nauloja ja piikkilankaa estämässä jääkarhuja
kiipeämästä. Täällä talvehtinut pariskunta kohtasi 110 karhua.

Siellä täällä on polttoainetta pelastushelikopteria varten.

Mushamnasta otimme kurssin suoraan pohjoiseen, kohti Moffenin "atollia". Se on renkaanmuotoinen matala hiekkasaari, nykyään mursujen suojelualue. Rantaan on pidettävä vähintään 300 metrin välimatka. Nordenskiöld kävi täällä vuonna 1861 ja löysi tuhansien mursujen luurankoja. Liekö metsästäjien jäljiltä, sillä aikoinaan mursuja metsästettiin ainakin komeiden hampaiden vuoksi.
Sää oli sumuinen ja tihkuinen, mutta näimme kasan ruskeita pötkylöitä makaamassa kylki kyljessä rannalla. Onneksi olimme nähneet mursuja läheltä ja hyvässä säässä Poolepyntenillä. 

Moffen sijaitsee 80 leveysasteen pohjoispuolella, minne plotterikartta ei ulotu, joten täällä oli navigoitava "vanhanaikaisesti" paperikartalla, johon positio merkattiin. Palasimme plotterikartalle vasta lähellä Nordaustlandetin luoteiskulmassa sijaitsevaa Murchisonfjordia. 

Plotterikartta loppuu 80 leveyspiiriin

Ankkuroimme Kinnevikan lahteen, jossa sijaitsee hylätty tutkimusasema. Vuonna 1958 matalaan maastoon rakennettiin useita puurakennuksia suomalais-ruotsalais-sveitsiläisen tutkimushankkeen käyttöön. En tiedä, mitä he täällä tutkivat. Toiminta päättyi 1966.

Kinnevikan hylätty tutkimusasema kuuluu nykyää Norjan museovirastolle

Kinnvikassa oli parempi sauna kuin Mushamnassa

Hinloppen ja Heleysund
Hinloppen on noin 100 merimailia pitkä, huonosti kartoitettu salmi Spitsbergenin ja Nordaustlandetin välissä. Tyyni sää oli mitä parhain valaiden tarkkailuun, ja näimmekin lukuisten lahtivalaiden lisäksi kolme ryhävalasta ruokailemassa. Hetulat ja kuonon isot tuntopallurat näkyivät selvästi. Välillä pintaan tuli pitkä rintaevä, välillä valaat näyttivät pyrstöevänsä, joka on ryhävalaalla alapinnasta valkoinen ja jokaiselle omanlaisensa. 

Ryhävalaan kuonossa on palluroita, joiden päässä on herkkä tuntokarva

Päivän mittaan tuuli alkoi nousta ja välillä vallinnut tiheä sumu kaikkosi. Myötäinen tuuli kiidätti meitä hyvää vauhtia, pian jo niin hyvää, että otettiin isoon reivi, sitten toinen. Hienoa menoa! Nopeus pysyi 7-8 solmun paikkeilla, ennätyssurffi oli 12 solmua. Lähestyimme Heleysundetia, jossa virtaa kovaa. Oli parasta laskea isopurje kokonaan ja käynnistää moottori. Kapeikosta on turvallisinta mennä läpi vastavirran tai tasaveden aikaan, varsinkin kun on paljon jäätä. Myötävirrassa, kovaa vauhtia kulkeneet veneet ovat kuulemma jopa uponneet törmättyään vastapuolen jäihin. Meidän ei tarvinnut jäädä odottelemaan, olimme paikalla juuri pahimman vastavirran aikaan. Vauhti putosi pienimmillään 1,5 solmuun. Tuuli oli loppunut korkean kallion takana kuin leikaten. Jäimme heti salmen jälkeen ankkurilahteen, odottamaan kovimman vastavirran laantumista. Edessä oli noin 10 nm kartoittamaton etappi, johon oli tehtävä reittisuunnitelma. Den Norske Los -oppaassa oli sanalliset ohjeet ja yleiskartassa muutama syvyysmerkintä - ilmeisesti jonkun laivan joskus luotaama.

 

Lepäsimme muutaman tunnin jatkoimme matkaa tasaveden aikaan. Kummallakin rannalla on valtavia, kilometrien mittaisia jäätiköitä, ja vastassa oli erikokoisia ja näköisiä jäätiköistä lohjenneita kimpaleita. Osa oli juuri veden pinnassa, läpinäkyviä ja vaikeita havaita. Sai olla valppaana. Onneksi sää oli aurinkoinen. Vähitellen virta loppui, mutta jäitä oli paikoin edelleen väisteltävä. 

Heleysundetin jälkee salmi muuttuu Storfjorden-nimiseksi vuonoksi, ja nimensä mukaan se on suuri, yli sata mailia pitkä. Matka Norjaan oli alkanut, mutta saimme nauttia upeista maisemista koko päivän. Jäätiköiden väriskaala vaihtui laen hohtavan valkoisesta harmaan kautta vaaleansiniseen merta kohden. Spitsbergenin terävät huiput piirtyivät taivasta vasten. Tuli jo ikävä maisemaa, tunnelmaa ja valoa.

Saavuimme Tromssaan lauantaina 18.8. vajaan viiden päivän helpon purjehduksen jälkeen. Matkaa viimeisestä ankkuripaikasta kertyi 577 merimailia.

Kalassa Huippuvuorilla

Gastimme Rami kertoo kalareissusta.

Kesän 2012 huimin kalastusreissu sattui purjehdusmatkalla, jolla kiersimme Huippuvuoret. Olin pestautunut mukaan S/Y Mantalle yhdessä lappeenrantalaisen Jorman kanssa. Manta on Hanskin ja Aulin valtamerten kulkuun varustama teräspurjevene.

6. päivänä elokuuta saavuimme Ebeltoftan yksinäiseen lahteen Huippuvuorten länsireunalla. Lämpötila oli mukavat 5 astetta ja päivä puolipilvinen. Samoin oli tietysti yökin, koska näillä leveysasteilla ei aurinko laske tähän vuodenaikaan. Olimme  lähteneet edellisenä päivänä Ny Ålesundista, jossa saimme viimeiset polttoaine- ja vesitäydennykset, joilla piti selvitä Huippuvuorten ympäri ja takaisin Pohjois-Norjaan. Ebeltoftan lahdella ankkuroiduimme mukavasti 8 metrin syvyyteen, jossa ankkuri puri pohjaan hyvin. Tällä lahdella ei pitäisi olla myöskään jäätiköiden jäiden aiheuttamia ongelmia. Jo tutuksi tulleella tavalla täytimme kumiveneen ja laskimme taljalla Johnssonin perään. Kaikki rantautumisvarusteet ja turvavarusteet oli huolellisesti pakattu vesitiiviisiin kasseihin: ainahan oli vaarana kastuminen rantauduttaessa ja kumiveneellä ajettaessa. Jääkarhuvaaran takia mukana oli hirvikivääri, johon oli varattuna 18 järeää luotia, sekä kaksi hätärakettipistoolia, hätäraketteja, käsisoihtuja ja karhusumutetta. Pohjoisen jääkarhun ainoa ruoka on liha ja lähinnä hylkeet. Jäiden vähäisyyden vuoksi karhujen on vaikea pyydystää hylkeitä, joita se tarvitsee jopa 70 vuodessa pysyäkseen hengissä. Saattaisi siis olla niin, että karhu havittelee ruokalistalle muutakin, kuten Homo Sapienseja.

Tarkoituksena oli että minä ja Jorma lähdemme patikoimaan läheiselle lammelle pyydystämään punakylkisiä, sillä välin kun Hanski ja Auli sytyttelevät rannalle nuotiota makkaran- ja kalanpaistoa varten. Lähdin kulkemaan Jorman kanssa kivääri selässä ja varusteet mukana lahdelta loivasti ylös nousevaa maastoa. Mukana oli kannettava VHF-puhelin yhteydenpitoa varten ja muuta tarpeellista kalastusvälineiden lisäksi. Maasto on varsin vaikeakulkuista: paljon kiviä, jotka ovat murskautuneet jäätiköiden alla muodostaen ikäviä louhikoita, sekä kosteikkoja, jotka on kierrettävä. Maastossa on paljon kummallisia läiskiä, jotka muistuttavat teltanpaikkoja. Jäätikkö on ilmeisesti sulaessaan kasannut kiviä rinkiin tasaisten kohtien ympärille. Patikoimme tasaista tahtia, välillä vaatteita vähentäen,  kohti kumparetta, jonne matkaa oli kilometrin tai kaksi.Osoittaui  että kumpareen takaa löytyi aina uuusi kumpare, mutta ei etsittyä lampea. Hanski oli aiemmalla matkallaan saanut lohia jostain näiltä kulmilta ja odotimme innolla löytävämme lammen. Saalistusmatkaa oli kulunut jo pari tuntia, kun totesimme, että lampea ei ole tai se on kuivunut. Ei auttanut muu kuin syödä eväitä ja nauttia juomaa ja kääntyä takaisin makkaranpaistoon. Maisema kummulta alas lahdelle oli karun komea. Manta-veneen masto näkyi rantakummun takaa.

Olimme kulkeneet takaisin veneelle päin vain hetken aikaa kun repussa olevasta VHF-puhelimesta kuului hengästynyt ääni: ”Rami ja Jorma täällä Auli!”  Auli kerkisi kutsumaan toisenkin kerran ennen kuin sain puhelimen repusta. ”Jääkarhu rannassa nuotiolla, älkää tulko rantaan”, kertoi Auli hätääntyneellä äänellä. Hanski ja Auli eivät voineet tietää kuinka lähellä rantaa olimme. Kerroin että olemme noin mailin päässä rannasta. Sydän löi rasituksesta jo valmiiksi aika kovaa, mutta nyt vereen syöksyi adrenaalipurskaus. Mieleen tulivat tarinat jääkarhun verenhimoisuudesta ja sen nopeudesta. Muistin myös hyvin kuinka vaikeana pidetään kohti tulevan eläimen ampumista ja nyt voisi olla kysessä valtava eläin. Kuiskasin Jormalle kirosanoja, kuinka voi käydä näin huono tuuri, että karhu tulee meidän ja veneen väliin. Onneksi Hanski rauhoitteli meitä kertoen, että karhu näyttää uteliaalta ja on niin iso ja lihava, ettei ehkä ole kiinnostunut laihoista suomalaisista. Veneelle turvaan paenneet kertoivat, että meidän kannattaisi odotella ja seurata sitä mihin suuntaan karhu suunnistaa. Tiesimme hyvin, ettei sitä kannata paeta.

Katsoimme lähistöltä hyvät puolustusasemat, joihin karhun pitäisi nousta rinnettä ylöspäin. Laskimme reput maahan ja aloimme tähystää rantaa kohden. Karhu oli rantatöyrään meren puolella, emmekä saanet siitä havaintoa. Samalla alkoi kuulua ylärinteestä kumpareen takaa selviä ääniä - aivan kuin jokin iso eläin liikkuisi lähistöllä. Jorma lupasi ottaa vastulleen takamaaston tähystyksen. Mahtoiko siellä oli poroja? Sovimme kohdat, mihin karhu päästettäisiin, ennen kuin ammun pelotuslaukaukset ja käytämme hätäraketteja karkoitukseen. Samalla määrittelimme kohdan missä olisi ammuttava tappaakseen. Vaikka ilma oli viileä, meni pitkän aikaa ennen kuin tunsimme sen, koska jännitys piti lämmön korkeana.

Pian Hanski ilmoitti, että he eivät voi nähdä karhua, koska se on siirtynyt rantatöyrään toiselle puolelle, siis meidän puolelle. Saimmekin karhun näkyviimme. Se haisteli ja löntysteli eteenpäin kohti pientä lahdesta erottuvaa sisälahtea kohti. Hanski hyppäsi kumiveneeseen pitääkseen näköyhteyden karhuun. Seurasimme katseella ja kiväärin kiikaritähtäimen läpi karhua. Hanski kiersi meren puolelle kumiveneellä turvallisen etäisyyden pääähän. Karhu laskeutui mereen ja jatkoi sisälammen yli uiden. Uidessa karhusta näkyi välillä vain musta kuono. Seurasimme jännittyneinä sitä, mihin suuntaan karhu jatkaa matkaansa. Näytti siltä että se rantautuisi lammen pohjukkaan meitä kohti. Karhu nousi ylös ja ravisteli itseään. Hetken luulimme, että se lähtee meitä kohden. Raportoin välillä Aulille purjeveneelle tilanteesta, koska hän ei pystynyt näkemään Hanskia ja karhua. Auli olikin pelännyt, että hänestä tulee leski, jos Hanski menee liian lähelle petoa. Karhu haisteli ilmaa kuono pystyssä. Kuiskailimme keskenämme, että onneksi tuuli on rannasta meille päin, eikä karhun pitäisi haistaa meitä. Lopulta karhu näytti jatkavan matkaa rannan suuntaisesti kieriskellen välillä rannalla nauttien olostaan. Yritimme laskea, missä kohdassa karhun matkaa ehtisimme veneelle lahden toista reunaa pitkin patikoiden. Kun karhu näytti olevan riittävän pitkällä, kokosimme tavarat ja lähdimme hyvin motivoituneena kohti noutopaikkaa rannalla. Pidimme kuiten huolen siitä, ettemme taita nilkkaa hankalassa maastossa. Kolmen vartin päästä olimme hikisinä rannalla, josta Hanski poimi meidät kumiveneellä. Olimme kaikki helpottuneita päästyämme turvaan veneeseen - jälleennäkeminen oli todella sydämellinen. Muutama viskipaukku ja uskalsimme jo laskea leikkiä. Halukkaita palamaan rannalle makkaraa paistamaan ei kuitenkaan löytynyt. Kameran kuvista pystyimme tarkistamaan, että yksilö oli varsin isokokoinen ja komea karhu. Parin tunnin päästä sydämen lyöntitiheys alkoi jo lähestyä normaalia.

Seuraavana päivänä jatkoimme purjehdusta pohjoiseen. Tutustuimme upeisiin paikkoihin ja lopulta ankkuroiduimme Signehamnaan, jossa Hanski muisteli varmasti olevan kalaisia lampia. Uusi kalastusreissu toikin tuloksia: löysimme lammen ja Jorma nosti sieltä komean punakylkisen taimenen. Auli oli mukana maisemia ihailemassa, mutta tunnelmaa pilasi hermostunut olo siitä törmäisimmekö taas karhuun. Karhuja ei onneksi nähty ja saimme rauhassa myös perattua kalan. Edellisen satamapaikan opetuksena oli kuiten se, että olimme huomattavasti varovaisempia ja tarkkailimme ympäristöä herkeämättä. Olipa varsinaisia kalareissuja.

Mursut

Odotuksemme palkittiin! Näimme Forlandsundetissa 20 Svalbardin noin parintuhannen mursun populaatiosta. 

Mursut sukeltavat simpukoita matalasta vedestä ja nousevat välillä rannalle huilimaan. Salmen puolivälissä oleva Poolepyntin hiekkakannas on tähän oiva paikka. Vedessä uiskenteli neljä mursua, loput loikoillivat tiiviissä rykelmässä rannalla. Ne eivät vaikuttaneet häiriintyvän meistä, mitä nyt muutama vedessä olija ui uteliaana lähemmäs niin, että haistoimme tunkkaisen hengityksen. Luultavasti kaikki yksilöt olivat uroksia, sillä naaraat ja poikaset oleilevat Svalbardin itäosissa. Kummallakin sukupuolella on syöksyhampaat, mutta urokset ovat kookkaampia, jopa 1500 kilon painoisia. Mursulla on pieni pää, pienet ruskeat silmät sekä voimakas viiksikarvoitus. Viikset toimivat herkkänä tuntoelimenä, jonka avulla ne löytävät pohjasta simpukat. Sisus imaistaan suuhun veden alla, ja yhdellä ruokailukerralla menee tuhansia nilviäisiä. Mursu voi elää 40 vuotiaaksi, ja Hanski tunnistikin pari kaveria 21 vuoden takaa.

Mursubiitsiltä jatkoimme matkaa kohti Ny Ålesundia, joka on maailman pohjoisin vakituisesti asuttu paikkakunta (78 °55,5'N). Sekin perustettiin aikoinaan kaivostoimintaa varten, mutta on nykyään polaaritutkimuksen kansainvälinen keskus. Kesäisin asukkaita - pääasiassa tutkijoita - on noin 120, ympärivuotisia vain noin 35. Myös Ny Ålesund saa osansa turisteista ja veneilijöistä.

Me jatkamme edelleen pohjoiseen, jossa ei kyliä, palveluja tai internetiä ole. Spitsbergen-saaren kierto on noin 700 merimailia ja se kestänee pari viikkoa, jonka jälkeen purjehdimme Norjaan, nyt toivottavasti Karhusaaren kautta. Kuulemisiin elokuun lopulla!