maanantai 20. elokuuta 2012

Valon maa


Svalbard oli upea kokemus. Yli kymmenen vuotta olen haaveillut purjehduksesta tänne. Usein haave kalpenee todellisuuden rinnalla, mutta nyt kävi päinvastoin. Osansa oli sillä, että sää- ja jääolosuhteet olivat helpot. Sumujen leveyspiirit näyttäytyivät meille usein aurinkoisena, eikä kovia tuulia ollut. Merijäätä ei ollut lainkaan, paikoin väistelimme jäätikköjäätä. Maisemat olivat huikean kauniita, mutta niiden taakse kätkeytyivät erämaa ja oikeat vaarat. Ei mitään turvaseikkailuja näissä maisemissa. Syrjäisyys ja saavuttamattomuus - tietoisuus siitä, ettei tänne niin vain tulla, charterlaivoista huolimatta - tekivät oman lisänsä vaikutelmaan. Kännykät eivät toimineet, nettiä ei ollut. Oli rauhoittavaa olla vailla jatkuvaa tietotulvaa ja raportointimahdollisuutta.

Näimme mursuja, valaita, hylkeitä, poroja ja arktisia lintuja (tavallisten ruokkien, lunnien ja jääkyyhkyjen lisäksi jääkuikkia sekä kerran vitivalkoisen jäälokin). Jääkarhun kohtaamista sekä toivoi että pelkäsi - ja se toteutui jännittävällä tavalla. Napakettu tuli liki ihmettelemään nuotiotamme.

Napakettu eli naali ei ollut pelokas. Talvella se on vitivalkoinen.
Päällimmäiseksi mieleen jäi valo: se oli sama jatkuvasti, yötä ei erottanut päivästä. Vasta loppuaikana saattoi aistia hienoisen hämärtymisen hetken keskiyöllä.
Tre Kroner huiput näkyvät Ny Ålesundiin

Spitsbergenin ympäri
Huippuvuoret (Spitsbergen) on suurin Svalbard-saariryhmän saarista, ja usein sitä käytetään virheellisesti koko alueen nimenä Svalbardin sijaan. Saariryhmään kuuluu useita saaria 74 ja 81 leveyspiirin välillä. En löytänyt tarkkaa lukumäärää, mutta suurimmat ovat Nordaustlandet (jossa kävimme maissa), Barents
øya, Edgeøya, Kvitøya ja Kong Karls Land. Myös Karhusaari, Hopen ja Jan Mayen lasketaan kuuluvaksi Svalbardiin.

Svalbardilta on vain 600 nm pohjoisnavalle – täällä pääsee purjehtien lähimmäksi napaa, sillä kiintojää on Golfvirran ansiosta kauemapana pohjoisessa kuin esimerkiksi Frans Joosefin maalla. Tänä vuonna napajään reuna oli 82 leveyspiirillä. Hanskin edellisellä käynnillä, vuonna 1991, napajää esti etenemisen paikassa 80,01
°. Meidän pohjoisin pisteemme oli 80,05 ° eikä merijäätä näkynyt missään. Pääsimme vaivatta katsastamaan Moffenin mursut ja kiertämään Spitsbergenin pohjoisimman kärjen, Verlegenhukenin. Spitsbergenin ympäripurjehdus kerrytti lokiin 650 merimailia.

Jääkarhu
Lähdimme maanantaina 6.8. Ny Ålesundista vesi- ja dieseltankkauksen jälkeen läheiseen Ebeltoftan lahteen. Paikka oli hieman avoin, mutta muuten ihanteellinen ankkuri- ja rantautumispaikka. Ei jäätä, ei svelliä, tasainen savipohja ja helppo rantautua. Lisäksi kartan mukaan lähellä oli pari järveä, joista voisi saada rautua.
Jorma ja Rami lähtivätkin heti vapojen ja vieheiden kanssa etsimään kalapaikkaa. Ramilla oli kiväärinsä, Jormalla toinen valopistooleista. Jäimme Hanskin kanssa nuotion tekoon rannalle. Loimulohi oli mielessä, mutta varoiksi makkarapaketti repussa. Kivisellä rannalla oli reilusti ajopuuta ja pian meillä oli mojova roihu. 


Jääkarhulahti Ebeltofta

Maasto oli avoin ja täysin lumeton. Tarkkailimme jatkuvasti mahdollista liikkuvaa valkoista hahmoa. Meidät voisi yllättää vain nuotion takana kohoavien kallioiden takaa. Olo ei ollut yhtä hermostunut kuin ensimmäisellä rantautumiskeikalla Hornsundissa. Olimmehan kuulleet, että kun merijäätä ei ole, ei ole hylkeitä eikä myöskään jääkarhuja. Longyearbyenissä ja Ny Ålesundissa aseita ei kannettu mukana, joten karhuvaara oli senkin myötä hieman unohtunut. Meillä oli turvana valopistooli ja pari käsisoihtua.
Hanski käveli kauemmas tarkastelemaan hylkeen luurankoa. Hän nosti katseensa ja näki jääkarhun kallion takana, noin 150-200 metrin päässä. Hanski huusi varoituksen ja alkoi juosta nuotiopaikalle. Minä keräsin ympäriinsä levitettyjä tavaroita jollaan. (Tästä opimme, että tavara kannattaa pitää jollassa ja jolla lähtövalmiina!) Emme jääneet arvioimaan, oliko karhu utelias vai aggressiivinen. Ainoa ajatus oli päästä äkkiä pois rannalta ja turvaan veneeseen. Vaikka sydän hakkasi jännityksestä, pystyin kuitenkin toimimaan rationaalisesti: vein jollaan tavaraa tärkeysjärjestyksessä: pelastusliivit, kiikarit, ruokareppu, haalarit, kirves. Ehdin jopa vilkaista karhua ja siellä se tosiaan oli, vastavalossa mustana hahmona korvat pystyssä. Työnsimme jollan veteen, paniikki alkoi lieventyä ja hain vielä rannalle jääneen puolikkaan oluttölkinkin mukaan. 




Sitten tajusimme, että Jorma ja Rami saattoivat minä hetkenä hyvänsä ilmestyä rannalle näkemättä vaaraa. Kaasutimme täysillä veneelle, ryntäsin hengästyneenä VHF:lle. Kalamiehillä oli ainoa käsi-VHF:mme, joten yhteydenpito oli mahdollista vain veneeltä. (Toinen oppi: kaikilla maastoporukoilla on hyvä olla VHF). Ehdin jo hieman pelästyä, kunnes Rami vastasi selkeällä äänellä kutsuun. Miehet olivat kaukana kukkulalla, tulossa takaisin ilman saalista kuivuneelta järveltä. He olivat turvallisen kaukana karhusta, mutta eläin esti paluun rantaan ja veneelle. He jäivät niille sijoilleen odottamaan. Pystyimme näkemään heidät kiikarilla pieninä pisteinä ruskealla rinteellä. Seurasimme jääkarhun liikkeitä ja tiedotimme niistä VHF:llä. Jonkin ajan kuluttua Rami sai karhun kiväärinsä kiikariin ja pystyi itse seuraamaan sitä. Eläin käveli verkkaisesti pitkin rantaa, pysähteli ja nuuski ilmaa. Sen vatsa pullotti eikä se vaikuttanut vihaiselta, mutta tuntematta lainkaan tämän pedon käyttäytymistä, oli parasta pysyä kaukana. Jääkarhu on täysi lihansyöjä ja ihmiselle paljon vaarallisempi kuin ruskeakarhu.

Jääkarhu löntysteli nuotion ohi ja jatkoi pitkin rantaviivaa. Lokit istuivat hiljaa mitenkään reagoimatta, vaikka eläin käveli aivan vierestä. Sitten se katosi kumpareen taakse. Rami kuitenkin näki karhun edelleen ja kertoi sen pulahtaneen uimaan lahden poukaman poikki. Hanski lähti jollalla perään, ja jäin hieman sekavin ajatuksen yksin veneelle. Tiesin miehen uhkarohkeaksi ja kävi jo mielessä karhunpaini vedessä… Rami oli arvannut huoleni ja raportoi, että Hanski on riittävän kaukana uivasta otuksesta. Sitä oli kuulemma vaikea erottaa vedessä, vain pieni pää näkyvissä. Karhu nousi taas rannalle ja jatkoi hidasta kulkuaan. Rami ja Jorma olivat edelleen samassa paikassa ja odottivat. He saivat odottaa yli tunnin ennen kuin karhu oli turvallisen kaukana lahden toisessa päässä. Kului toinen tunti ennen kuin miehet olivat veneellä. Silloin olikin jo sauna lämmin ja ryyppy odottamassa. Mikä kohtaaminen!
Tämä jääkarhu jäi ainoaksi, jonka näimme, vaikka pohjois- ja itäpuolella pitäisi olla enemmän karhuja kuin länsirannalla. 

Jääkarhu mieluummin ui lahden poikki kuin käveli rantaa pitkin.
Karhu heittäytyi selälleen jäkäläkohdassa

Magdalenafjord ja Virgohamna
Kuivunut järvi ja turha kalareissu harmitti sen verran, että ajoimme seuraavana päivänä saman vuonon päähän Signehamnaan, jossa Hanski oli 21 vuotta sitten nostanut lähijärvestä lohta mielin määrin. Järvi löytyi 15 minuutin kävelyn jälkeen, mutta kalakanta oli ehtynyt. Jorma sai yhden punalihaisen, mutta siihen saalis jäi parin tunnin sinnikkäästä heittelemisestä huolimatta. Järvellä oli valtavasti kajavia, tiiroja ja pari jääkuikkaa. Olisi ollut mukava kävellä pidemmälle, mutta en yksin rohjennut lähteä. Jäin karhuvahdiksi miesten kalastaessa. 



Seuraavana päivänä purjehtimme hyvässä myötäisessä Magdalenafjordiin, jota pidetään yhtenä Spitsbergenin kauneimmista. Sitä se on ehkä joskus ollut, mutta mahtavat jäätiköt ovat kutistuneet moreenikasoiksi eikä maisema vedä vertoja esimerkiksi Hornsundille. Vuonossa on kuitenkin hyvä ankkuripaikka hiekkakannaksen takana (Trinityhamna). Kannas on aikoinaan toiminut hautausmaana ja suurin osa aluetta on aidattu kulkukieltoon. Vuoren juurella nököttää yksi Sysselmannin mökeistä. Paikan maineesta kertoi sekin, että siellä oli kaksi purjevenettä. Myöhemmin lahteen ajoi Kystvaktin näyttävä, uusi alus, josta alettiin kumiveneellä kuljettaa porukkaa maihin. Selvästi jokin vieraileva virkamies- tai poliitikkoryhmä. Jokaisella oli pelastuspuku päällä lyhyellä ribvenematkalla, ja 30 hengen kuljetukset riisumisineen ja pukemisineen kestivät kauemmin kuin itse maissaolo. Porukka pysyi tiiviinä ryhmänä kiväärimiesten lähellä, käveli sadan metrin matkan mökille ja palasi rannikkovartioston alukseen. Pari naista ja miestä kävi uimassa – sekin kuuluu Magdalenafjordenin perinteisiin.
Vaikka ankkuripaikka oli hyvä, uhkasivat jäät. Ja ne olivat isoja. Heräsimme yöllä monta kertaa tökkimään jäitä ja tarkastelemaan tilannetta. Silti yksi valtava lohkare pääsi aamulla yllättämään. Saimme työnnettyä veneen irti ennen kuin kimpale jumitti ankkurin. Oli parasta jättää jäälahti, joten aamupalan jälkeen lähdimme kohti Virgohamnaa, joka sijaitsee pienellä Dansk
øyan saarella.

Virgohamna on saanut nimensä ruotsalaisen Andréen höyrylaivan mukaan. Andrée yritti lentää kuumailmapallolla pohjoisnavalle vuonna 1897. Maihinnousuun tarvitaan Sysselmannin lupa, joka meillä oli, mutta karu ja kivinen paikka ei houkutellut. Varsinkin kun ankkurilahdella ujelsi vuorten rinteitä alas puuskailevat kovat tuulet. Söimme, otimme nokoset ja jatkoimme itään. 

Normaali rantautumisvarustus

Mushamna, Moffen ja Kinnevika
Seuraava kohde oli 70 merimailin päässä oleva suojainen Mushamnan lahti. Sen lähellä on iso mökki, joka on siirtynyt yksityisen rakentajansa omistuksesta Sysselmannille. Mökin saa vuokrata talveksi, mutta vain "pätevöitynyt hakija". Vihdoin kalaonni suosi merellä, Rami ja Jorma nostivat kymmenisen pientä turskaa lahden suulta. Illallinen oli kasassa. Rapumertakin laskettiin veteen, mutta turhaan, saalista ei saatu taaskaan.
Seuraavana päivänä kävelimme noin puolen tunnin matkan mökille, johon kuului alkeellinen sauna (tai hikoiluhuone), korkealle pylväiden varaan rakennettu, valaanrasvan kyllästämä koirien ruokavarasto, huussi ja pieni maja. Maasto oli helppokulkuista, pehmeää jäkälää. Illalla lämmitimme saunan. Miehet näkivät rannalla roskia polttaessaan napaketun.

Mushamnan talo...
...sauna ja ...
...varasto koiranruokaa varten. Pylväät on päällystetty metallilla,
ja ylärakenteisssa on nauloja ja piikkilankaa estämässä jääkarhuja
kiipeämästä. Täällä talvehtinut pariskunta kohtasi 110 karhua.
Siellä täällä on polttoainetta pelastushelikopteria varten.

Mushamnasta otimme kurssin suoraan pohjoiseen, kohti Moffenin "atollia". Se on renkaanmuotoinen matala hiekkasaari, nykyään mursujen suojelualue. Rantaan on pidettävä vähintään 300 metrin välimatka. Nordenskiöld kävi täällä vuonna 1861 ja löysi tuhansien mursujen luurankoja. Liekö metsästäjien jäljiltä, sillä aikoinaan mursuja metsästettiin ainakin komeiden hampaiden vuoksi.
Sää oli sumuinen ja tihkuinen, mutta näimme kasan ruskeita pötkylöitä makaamassa kylki kyljessä rannalla. Onneksi olimme nähneet mursuja läheltä ja hyvässä säässä Poolepyntenillä. 


Moffen sijaitsee 80 leveysasteen pohjoispuolella, minne plotterikartta ei ulotu, joten täällä oli navigoitava "vanhanaikaisesti" paperikartalla, johon positio merkattiin. Palasimme plotterikartalle vasta lähellä Nordaustlandetin luoteiskulmassa sijaitsevaa Murchisonfjordia

Plotterikartta loppuu 80 leveyspiiriin

Ankkuroimme Kinnevikan lahteen, jossa sijaitsee hylätty tutkimusasema. Vuonna 1958 matalaan maastoon rakennettiin useita puurakennuksia suomalais-ruotsalais-sveitsiläisen tutkimushankkeen käyttöön. En tiedä, mitä he täällä tutkivat. Toiminta päättyi 1966.
Kinnevikan hylätty tutkimusasema kuuluu nykyää Norjan museovirastolle

Kinnvikassa oli parempi sauna kuin Mushamnassa

Hinloppen ja Heleysund
Hinloppen on noin 100 merimailia pitkä, huonosti kartoitettu salmi Spitsbergenin ja Nordaustlandetin välissä. Tyyni sää oli mitä parhain valaiden tarkkailuun, ja näimmekin lukuisten lahtivalaiden lisäksi kolme ryhävalasta ruokailemassa. Hetulat ja kuonon isot tuntopallurat näkyivät selvästi. Välillä pintaan tuli pitkä rintaevä, välillä valaat näyttivät pyrstöevänsä, joka on ryhävalaalla alapinnasta valkoinen ja jokaiselle omanlaisensa. 

Ryhävalaan kuonossa on palluroita, joiden päässä on herkkä tuntokarva


Päivän mittaan tuuli alkoi nousta ja välillä vallinnut tiheä sumu kaikkosi. Myötäinen tuuli kiidätti meitä hyvää vauhtia, pian jo niin hyvää, että otettiin isoon reivi, sitten toinen. Hienoa menoa! Nopeus pysyi 7-8 solmun paikkeilla, ennätyssurffi oli 12 solmua. Lähestyimme Heleysundetia, jossa virtaa kovaa. Oli parasta laskea isopurje kokonaan ja käynnistää moottori. Kapeikosta on turvallisinta mennä läpi vastavirran tai tasaveden aikaan, varsinkin kun on paljon jäätä. Myötävirrassa, kovaa vauhtia kulkeneet veneet ovat kuulemma jopa uponneet törmättyään vastapuolen jäihin. Meidän ei tarvinnut jäädä odottelemaan, olimme paikalla juuri pahimman vastavirran aikaan. Vauhti putosi pienimmillään 1,5 solmuun. Tuuli oli loppunut korkean kallion takana kuin leikaten. Jäimme heti salmen jälkeen ankkurilahteen, odottamaan kovimman vastavirran laantumista. Edessä oli noin 10 nm kartoittamaton etappi, johon oli tehtävä reittisuunnitelma. Den Norske Los -oppaassa oli sanalliset ohjeet ja yleiskartassa muutama syvyysmerkintä - ilmeisesti jonkun laivan joskus luotaama.



 



Lepäsimme muutaman tunnin jatkoimme matkaa tasaveden aikaan. Kummallakin rannalla on valtavia, kilometrien mittaisia jäätiköitä, ja vastassa oli erikokoisia ja näköisiä jäätiköistä lohjenneita kimpaleita. Osa oli juuri veden pinnassa, läpinäkyviä ja vaikeita havaita. Sai olla valppaana. Onneksi sää oli aurinkoinen. Vähitellen virta loppui, mutta jäitä oli paikoin edelleen väisteltävä. 

Heleysundetin jälkee salmi muuttuu Storfjorden-nimiseksi vuonoksi, ja nimensä mukaan se on suuri, yli sata mailia pitkä. Matka Norjaan oli alkanut, mutta saimme nauttia upeista maisemista koko päivän. Jäätiköiden väriskaala vaihtui laen hohtavan valkoisesta harmaan kautta vaaleansiniseen merta kohden. Spitsbergenin terävät huiput piirtyivät taivasta vasten. Tuli jo ikävä maisemaa, tunnelmaa ja valoa.


Saavuimme Tromssaan lauantaina 18.8. vajaan viiden päivän helpon purjehduksen jälkeen. Matkaa viimeisestä ankkuripaikasta kertyi 577 merimailia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti