Kalassa Huippuvuorilla

Gastimme Rami kertoo kalareissusta.

Kesän 2012 huimin kalastusreissu sattui purjehdusmatkalla, jolla kiersimme Huippuvuoret. Olin pestautunut mukaan S/Y Mantalle yhdessä lappeenrantalaisen Jorman kanssa. Manta on Hanskin ja Aulin valtamerten kulkuun varustama teräspurjevene.

6. päivänä elokuuta saavuimme Ebeltoftan yksinäiseen lahteen Huippuvuorten länsireunalla. Lämpötila oli mukavat 5 astetta ja päivä puolipilvinen. Samoin oli tietysti yökin, koska näillä leveysasteilla ei aurinko laske tähän vuodenaikaan. Olimme  lähteneet edellisenä päivänä Ny Ålesundista, jossa saimme viimeiset polttoaine- ja vesitäydennykset, joilla piti selvitä Huippuvuorten ympäri ja takaisin Pohjois-Norjaan. Ebeltoftan lahdella ankkuroiduimme mukavasti 8 metrin syvyyteen, jossa ankkuri puri pohjaan hyvin. Tällä lahdella ei pitäisi olla myöskään jäätiköiden jäiden aiheuttamia ongelmia. Jo tutuksi tulleella tavalla täytimme kumiveneen ja laskimme taljalla Johnssonin perään. Kaikki rantautumisvarusteet ja turvavarusteet oli huolellisesti pakattu vesitiiviisiin kasseihin: ainahan oli vaarana kastuminen rantauduttaessa ja kumiveneellä ajettaessa. Jääkarhuvaaran takia mukana oli hirvikivääri, johon oli varattuna 18 järeää luotia, sekä kaksi hätärakettipistoolia, hätäraketteja, käsisoihtuja ja karhusumutetta. Pohjoisen jääkarhun ainoa ruoka on liha ja lähinnä hylkeet. Jäiden vähäisyyden vuoksi karhujen on vaikea pyydystää hylkeitä, joita se tarvitsee jopa 70 vuodessa pysyäkseen hengissä. Saattaisi siis olla niin, että karhu havittelee ruokalistalle muutakin, kuten Homo Sapienseja.

Tarkoituksena oli että minä ja Jorma lähdemme patikoimaan läheiselle lammelle pyydystämään punakylkisiä, sillä välin kun Hanski ja Auli sytyttelevät rannalle nuotiota makkaran- ja kalanpaistoa varten. Lähdin kulkemaan Jorman kanssa kivääri selässä ja varusteet mukana lahdelta loivasti ylös nousevaa maastoa. Mukana oli kannettava VHF-puhelin yhteydenpitoa varten ja muuta tarpeellista kalastusvälineiden lisäksi. Maasto on varsin vaikeakulkuista: paljon kiviä, jotka ovat murskautuneet jäätiköiden alla muodostaen ikäviä louhikoita, sekä kosteikkoja, jotka on kierrettävä. Maastossa on paljon kummallisia läiskiä, jotka muistuttavat teltanpaikkoja. Jäätikkö on ilmeisesti sulaessaan kasannut kiviä rinkiin tasaisten kohtien ympärille. Patikoimme tasaista tahtia, välillä vaatteita vähentäen,  kohti kumparetta, jonne matkaa oli kilometrin tai kaksi.Osoittaui  että kumpareen takaa löytyi aina uuusi kumpare, mutta ei etsittyä lampea. Hanski oli aiemmalla matkallaan saanut lohia jostain näiltä kulmilta ja odotimme innolla löytävämme lammen. Saalistusmatkaa oli kulunut jo pari tuntia, kun totesimme, että lampea ei ole tai se on kuivunut. Ei auttanut muu kuin syödä eväitä ja nauttia juomaa ja kääntyä takaisin makkaranpaistoon. Maisema kummulta alas lahdelle oli karun komea. Manta-veneen masto näkyi rantakummun takaa.

Olimme kulkeneet takaisin veneelle päin vain hetken aikaa kun repussa olevasta VHF-puhelimesta kuului hengästynyt ääni: ”Rami ja Jorma täällä Auli!”  Auli kerkisi kutsumaan toisenkin kerran ennen kuin sain puhelimen repusta. ”Jääkarhu rannassa nuotiolla, älkää tulko rantaan”, kertoi Auli hätääntyneellä äänellä. Hanski ja Auli eivät voineet tietää kuinka lähellä rantaa olimme. Kerroin että olemme noin mailin päässä rannasta. Sydän löi rasituksesta jo valmiiksi aika kovaa, mutta nyt vereen syöksyi adrenaalipurskaus. Mieleen tulivat tarinat jääkarhun verenhimoisuudesta ja sen nopeudesta. Muistin myös hyvin kuinka vaikeana pidetään kohti tulevan eläimen ampumista ja nyt voisi olla kysessä valtava eläin. Kuiskasin Jormalle kirosanoja, kuinka voi käydä näin huono tuuri, että karhu tulee meidän ja veneen väliin. Onneksi Hanski rauhoitteli meitä kertoen, että karhu näyttää uteliaalta ja on niin iso ja lihava, ettei ehkä ole kiinnostunut laihoista suomalaisista. Veneelle turvaan paenneet kertoivat, että meidän kannattaisi odotella ja seurata sitä mihin suuntaan karhu suunnistaa. Tiesimme hyvin, ettei sitä kannata paeta.

Katsoimme lähistöltä hyvät puolustusasemat, joihin karhun pitäisi nousta rinnettä ylöspäin. Laskimme reput maahan ja aloimme tähystää rantaa kohden. Karhu oli rantatöyrään meren puolella, emmekä saanet siitä havaintoa. Samalla alkoi kuulua ylärinteestä kumpareen takaa selviä ääniä - aivan kuin jokin iso eläin liikkuisi lähistöllä. Jorma lupasi ottaa vastulleen takamaaston tähystyksen. Mahtoiko siellä oli poroja? Sovimme kohdat, mihin karhu päästettäisiin, ennen kuin ammun pelotuslaukaukset ja käytämme hätäraketteja karkoitukseen. Samalla määrittelimme kohdan missä olisi ammuttava tappaakseen. Vaikka ilma oli viileä, meni pitkän aikaa ennen kuin tunsimme sen, koska jännitys piti lämmön korkeana.

Pian Hanski ilmoitti, että he eivät voi nähdä karhua, koska se on siirtynyt rantatöyrään toiselle puolelle, siis meidän puolelle. Saimmekin karhun näkyviimme. Se haisteli ja löntysteli eteenpäin kohti pientä lahdesta erottuvaa sisälahtea kohti. Hanski hyppäsi kumiveneeseen pitääkseen näköyhteyden karhuun. Seurasimme katseella ja kiväärin kiikaritähtäimen läpi karhua. Hanski kiersi meren puolelle kumiveneellä turvallisen etäisyyden pääähän. Karhu laskeutui mereen ja jatkoi sisälammen yli uiden. Uidessa karhusta näkyi välillä vain musta kuono. Seurasimme jännittyneinä sitä, mihin suuntaan karhu jatkaa matkaansa. Näytti siltä että se rantautuisi lammen pohjukkaan meitä kohti. Karhu nousi ylös ja ravisteli itseään. Hetken luulimme, että se lähtee meitä kohden. Raportoin välillä Aulille purjeveneelle tilanteesta, koska hän ei pystynyt näkemään Hanskia ja karhua. Auli olikin pelännyt, että hänestä tulee leski, jos Hanski menee liian lähelle petoa. Karhu haisteli ilmaa kuono pystyssä. Kuiskailimme keskenämme, että onneksi tuuli on rannasta meille päin, eikä karhun pitäisi haistaa meitä. Lopulta karhu näytti jatkavan matkaa rannan suuntaisesti kieriskellen välillä rannalla nauttien olostaan. Yritimme laskea, missä kohdassa karhun matkaa ehtisimme veneelle lahden toista reunaa pitkin patikoiden. Kun karhu näytti olevan riittävän pitkällä, kokosimme tavarat ja lähdimme hyvin motivoituneena kohti noutopaikkaa rannalla. Pidimme kuiten huolen siitä, ettemme taita nilkkaa hankalassa maastossa. Kolmen vartin päästä olimme hikisinä rannalla, josta Hanski poimi meidät kumiveneellä. Olimme kaikki helpottuneita päästyämme turvaan veneeseen - jälleennäkeminen oli todella sydämellinen. Muutama viskipaukku ja uskalsimme jo laskea leikkiä. Halukkaita palamaan rannalle makkaraa paistamaan ei kuitenkaan löytynyt. Kameran kuvista pystyimme tarkistamaan, että yksilö oli varsin isokokoinen ja komea karhu. Parin tunnin päästä sydämen lyöntitiheys alkoi jo lähestyä normaalia.

Seuraavana päivänä jatkoimme purjehdusta pohjoiseen. Tutustuimme upeisiin paikkoihin ja lopulta ankkuroiduimme Signehamnaan, jossa Hanski muisteli varmasti olevan kalaisia lampia. Uusi kalastusreissu toikin tuloksia: löysimme lammen ja Jorma nosti sieltä komean punakylkisen taimenen. Auli oli mukana maisemia ihailemassa, mutta tunnelmaa pilasi hermostunut olo siitä törmäisimmekö taas karhuun. Karhuja ei onneksi nähty ja saimme rauhassa myös perattua kalan. Edellisen satamapaikan opetuksena oli kuiten se, että olimme huomattavasti varovaisempia ja tarkkailimme ympäristöä herkeämättä. Olipa varsinaisia kalareissuja.